Vaarmumme Faari muistelee hauskasti ensi kokemuksiaan Perniön Pesästä ja museosta (PSL 23.12.2010). Faarin ensimmäinen museokäynti lienee tapahtunut joskus 40-luvulla, jolloin museonhoitaja tosiaan asui museorakennuksessa ja nykyinen varasto oli maatalousesineistön esittelypaikka. Osa esineistä on varastossa yhä vanhoilla sijoillaan. Monet ovat haikailleet pääsyä maatalouskaluja ja muita varastossa olevia esineitä katsoman. Harvakseltaan esineitä on näytettykin, mutta nykyisellään varasto on liian ahdas kulkea, jotta sinne voisi yleisöä päästää.
Suurin osa maatalouskaluista ja muista isoista esineistä on Lupajalla navetan ylisillä, minne 2003 kunnostettiin kylmä varastotila. Esineet on järjestetty sen verran harvaan, että katsojia on mahdollista päästää tiloihin, mutta varsininaista näyttelyä tilassa ei ole. Olin tuolloin luetteloijana Museoviraston rahoituksen turvin. Järjestelyn ja luetteloinnin lomassa pidimme varastolla avoimien ovien päivän, jolloin esineitä pääsi katsomaan ja antamaan arvokasta tietoa niiden käytöstä. Tämän jälkeen tutustumassa ovat käyneet koululuokat mm. POLKU-ohjelman puitteissa.
Erikseen Faari muistaa ensikäynniltään risuäkeen. Risuäes on museoesineenä niin harvinainen, että Suomen maatalousmuseo Sarka on kyseisestä äkeestä kiinnostunut. Heillä kun ei äestä kokoelmissaan ole. Syykin on selvä: äes oli käyttöesine, josta ei kovan käytön jälkeen jäänyt esiteltävää jäljelle. Perniön äes vaikuttaa käyttämättömältä. Museon pääkirjasta ei ilmene onko äes varta vasten museolle rakennettu, mutta pidän sitä mahdollisena.
Faari on jossain aiemmassa kirjoituksessaan tuonut esiin ajatuksen maatalousmuseon perustamisesta Perniöön, onhan Perniö merkittävä maatalouspitäjä. Resurssit eivät mahdollista uusien museokohteiden avaamista ja toisaalta (esim. HS 10.1.2011) Suomessa on nykyisin niin paljon museoita, ettei kaikkiin riitä kävijöitä.
Nykyaikaiseen museotoimeen kuuluu, että museo keskittyy tiettyyn keräys- ja esittelykohteeseen. Kaikki esineet eivät ole yhtä aikaa esillä, vaan vaihtuvien näyttelyiden myötä esineet kertovat uusia tarinoita ja välillä lepäävät varastossa.
Maatalousmuseota enemmän haikailisin siis Saloon tilaa vaihtuville museonäyttelyille.
Nyt haastankin perniöläiset vastaamaan ongelmaani: onko väärin jos arvokas risuäes siirretään Loimaalle Sarkaan, missä se pääsisi hyvin hoidettuun museoon osaksi koko Suomen maataloushistoriasta kertovaa kokoelmaa? Äkeen alkuperä ei siirron myötä tietenkään unohtuisi.
Kirjoituksensa lopuksi Faari kertoo tunnelmistaan museon vuosijuhlapäivänä. Satsaus juhlanäyttelyyn oli rahallisesti iso, eikä samaan ole mahdollisuutta vuosiin. Tänä vuonna SAMU käyttää pääosan määrärahoistaan elektroniikkakokoelman esille saamiseen. Hiljainen taustatyö Perniön museon hyväksi jatkuu kuitenkin edelleen sekä ammattilaisten että talkooväen toimesta.
Faarin loppukommentista tuli hyvä mieli: mitäpä suremaan niitä, jotka eivät paikalle vaivautuneet – pääasia, että paikalla olleet juhlavieraat nauttivat sekä näyttelystä että juhlasta. Ja näyttelyynhän pääsee tutustumaan taas kesällä museon aukioloaikoina. Koululuokille museota esitellään ilmaiseksi ympäri vuoden ja muillekin ryhmille pientä maksua vastaan sovittaessa.
Museonjohtaja
Salon tuotanto- ja kultturihistoriallinen museo SAMU
Kotimaan kaipuu
On mukava lukea Perniönseudun Lehdessä olevia tanssikirjoituksia (viim. 13.01) varsinkin, kun tarinoitten tapahtumapaikkana on pieni, romanttinen tanssilava. Kun muistelen tuon lavan hämyisten kesäiltojen tunelmaa, niin täällä vieraalla maalla hiipii väkisinkin kotimaan kaipuu.
Lavan viihtyisyyttä häiritsee mielestäni kuitenkin pari seikkaa. Taustamusiikki on usein melko viheliäistä. Kun tauot ovat noin neljännes koko tanssiajasta, niin onko liikaa toivottu, että tanssinjärjestäjät soittaisivat omilta levyiltään kunnon tanssimusiikkia? Toiseksi tanssilattialla on omat liikennesääntönsä. Tanssisuunta on kellonvastainen. Sinne sekaan ei sovi yks’kaks vastavirtaan tapahtuvia ryntäilyjä, eikä taivutuksia ja käden alivääntöjä. Tuollaisten ihmeellisten taitojen esityspaikka on tanssilattian keskellä.
Vitsiporukassa tosin nauru on herkässä. Tälläinen kasku jäi mieleeni: hämäläisen liikemiehen bisnekset olivat sujuneet loistavasti. Tämän innoittamana hän päätti lähteä Pariisiin vähän juhlimaan. Kauniina kesäiltana hän istui Seinen rannalla. Jostakin kantautuivat “Pariisin taivaan alla” valssin sävelet. Hetken kuluttua hänen viereensä penkille istahti sorja pariisitar, joka pian huomasi, ettei saa asiaansa hoidettua ranskan kielellä. Niinpä hän piirsi sängyn kuvan. Vielä kotonakin mies ihmetteli, mistä pahus vie se tyttö tiesi, että olen huonekalukauppias.
