Tervepä terve. Toimituksen lounaisluolan ilmakehäasiain osaston viikkosuojaus tehdään tässä nyt.
***
Jotain huvittavaakin oli helppo nähdä tavassa, jolla odoteltiin viikonvaihteessa amerikkalaisten satelliittia maahan putoavaksi.
Asiahan on niin, että harva asia tällä pallolla tapahtuu pimennossa. Netti on väärällään satelliittikuvia tai lentokoneesta näpättyjä otoksia joiden avulla pääsee selville suunnilleen siitä, minkä väriset kalsarit naapurin pyykkinarulla kuivui elokuun neljäs päivä toissa vuonna. Satelliitin omistava Nasa mieluusti esiintyy laitoksena, joka on Telluksen huippua kaikessa yläilmoihin liittyvässä.
Ja sitten tämä. Pikkarit ja marsilaisten kanavat kyllä tiedetään mutta linjurin kokoista taivaalla killuvaa aparaattia ei muka saada kartoille.
Ei sillä, että Ameriikassa nyt ihan pihalla olisi oltu. Lauantaina lukemani uutisen mukaan värkin uumoiltiin tippuvan Atlantin valtamereen, Intian valtamereen tai Tyyneen valtamereen. Jotka sivumennen sanoen peittävät maapallon pinta-alasta reilusti yli puolet.
Että joku haarukka sentään.
***
Mitä tulee ilmakehäasioihin noin muuten, niin syksyllä nämä tuoksut ovat tietysti ihan omanlaisensa.
Merenrannalla alkaa olla kesän kasvaneiden kaislojen aromia ja pelloilta taas tulee omanlaistaan. Kolmas vuodenajan kertova paikka on keittiö, missä tuoksut ovat omanlaisensa.
Juureksiahan on usutettu syömään tämän tästä, ja parhaillaan mokomaa ei tarvitse edes perustella. Punajuuripussin ostaa alle eurolla, kaalit ovat mainioita ja sipulit joissain kaupoissa niin kauniita että yhtenä päivänä oli pakko ostaa muutama ihan ulkonäön perusteella.
Kaalikääryleidenkin tekemistä sopii kyllä suositella, ensimmäinen kertani 32 vuoteen oli positiivinen kokemus. Vaikeaa kääryletehtailusta ei saa millään, monivaiheista ja aikaaviepää korkeintaan ja ilmastoasiaan palatakseni: ei sitä keitetyn kaalin tuoksua voi oikein välttää. Huonompi juttu, mokoma haju kun tuppaa nostamaan vettä kielelle jo kauan ennen kuin on valmista.
Vanhalla, koetellulla epätoivo-aika-indeksillä mitaten kääryleet olivat menestyshanke.
Jos kuka ei muista, indeksihän lasketaan sen perusteella paljonko huolta ja toisaalta hyötyä ruoasta on ollut.
Myönnettävä on, että hetki tuli ihmeteltyä että mihin muualle kuin epätoivoon pieni talous joutuu kahden kilon kaalista tehtyjen kymmenien kääryleiden kanssa.
Vastaus on, että ruokakauppaan, aikatekijän arvo kun oli pienempi; kääryleistä oli jäljellä puolessatoista päivästä enää muisto.
Kirjailija Antti Tuuri taisi jossain kirjoittaa syöneensä kertaistumalta kolmisenkymmentä käärylettä. Tuuri pohti, että teko ei välttämättä ollut järkevä, mutta kuvaa hyvinvalmistettujen kääryleiden vaikutusta järkeväänkin mieheen.
Ja meistä muista ei toinna sanoa mitään.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
