Tervepä terve. Toimituksen koillishoivaamossa pohditaan tällä kerralla, miten on tämä kummallista.
***
Ihminen on metka. Kun koko planeetanperhana on poikkeustilassa ja väkeä lakoaa, sitä miettii helposti, miten paljon tohtii omia muka pienempiä murheitaan kerrata.
Hyvä tapa edellyttää kuitenkin, että asiat seurataan loppuun, joten tässä nyt yhden tarinan häntä, sananmukaisesti. Sitten se on livahtanut.
Tällä palstallahan on silloin tällöin tehty selkoa talouden kahden hyvin karvaisen kissan edesottamuksista ja ilmeisesti onnistuttu ilahduttamaan joitakuita.
Perheessämme näillä on liki lasten asema, tosin sillä erolla että yhdellekään ihmistaimelle en tiedä yhtä paljon lässytetyn ja annetun lempinimiä tai erivapauksia.
Nyt joukosta on yksi poissa ja hyvin karvaisia on jäljellä vain toinen. Ihan joka yllätykseen ei nykyaikainenkaan lääketiede pysty vastaamaan. Sen edustajien kunniaksi on sanottava, että tämä myönnettiin reilusti.
Viime lehti syntyi poraamisen välisissä rakosissa, mutta eiköhän tässä kohta riitä keskittymistä muuhunkin.
***
Ihminen on metka tai ainakin itsepetoksen mestari. Asunnosta puuttuu paljon, kun yksi on poissa. Kun tuttu kerä puuttuu tyynyn vierestä nukkumaan mennessä, sitä huomaa miettivänsä, että jaa, taitaapa tuo olla vielä sohvalla tai saunassa, mutta varmaan tulee kohta. Ihan vielä ei tajua, että ei tule.
Historia tuntee monia parivaljakoita, joiden maine perustuu erilaisuuteen. On Mikkiä ja Hessua, Ohukaista ja Paksukaista, Majakkaa ja Perävaunua, Holmesia ja Watsonia. Näitä riittää ja mietitään nyt ensinmainittuja: molemmat ovat samalla puolella pöytää, mutta hyvin erilaisia: toinen ensivilkaisulla se skarppi pelastaja, toinen hyväntahtoinen höppänä.
Näin on ollut meilläkin. Jo lähtenyt oli vähän kuin brittiläisen yläluokan neiti jossain Christien salapoliisikirjassa: tietoinen omasta arvostaan, mieluummin majesteettinen sivustaseuraaja ja suhtautui tietyllä penseydellä rahvaaseen kuten koiriin.
Iloksemme jääneen lähin vastine samalta saarelta on varmasti se maalaismies pubissa luonnonkivitakan äärellä: kovaääninen, kaikkiruokainen ja aina siellä, missä tapahtuu. Avaapa vaan keittiössä joku paketti, niin sen kyllä tietää kuka on kohta selän takana nenä pitkällä varmistamassa, mistä on kyse ja voisiko siitä hyötyä itse.
Pienet asiat opettelua vaativat. Kun on tottunut tervehtimään kahta nimeltä kotiin tullessaan, sen tekee melkein vielä nytkin. Toisesta suupielestä pitää vetää takaisin se toinen nimi ja toisesta silmäkulmasta poistaa kosteutta. Varmasti uuteen oppii, vaikka ei totu.
Sen kyllä tiedän, kenelle sopii oikein hyvin, jos laitan vahingossa toisenkin kerran ruokaa kahteen purkkiin.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
