Tervepä terve. Toimituksen koilliskennelin viikkovillakoirat ulkoilutetaan tässä seuraavaksi.
***
Jos tässä nimittäin jotain jouluvalmisteluja tehdään, niin ainakin siivotaan, ainakin ihan hyvin. Tätä luettaessa keskiviikkona on jo imuri lähtöruudussa valmiina viimeiselle kierrokselle ennen aattoa.
Tänä jouluna tuppaa moni perinne törmäämään uuteen, puhuttiinpa muiden perheistä tai omasta pöydästä.
Joku vastuullinen kirjoitti Hesarin yleisönosastossa suututtaneensa sukunsa suhteellisen näppärästi ja vähällä vaivalla eli ilmoittamalla, ettei aio tässä virustilanteessa osallistua sukujouluun, johon kokoontuu iso porukka eri paikkakunnilta.
Saavutus sekin, yleensä välien palamiseen on sentään tarvittu vähintään epäreilu perinnönjako tai totuuksien listaamista pikkutunneilla. Toisaalta jälkimmäisen jälkeenkin on joskus perinnönjakoa niin ikään rukattu.
Vaan taitaa olla, että ohjeiden mukaan moni muukin perhekunta jättää kokoontumatta. Tässä voisi rohkaista ja sanoa, että uskokaa vain: omassa porukassakin voi viettää joulua ja nauttia joka hetkestä. Tietysti jos elokuulta lähtien on tehty laatikoita pakastimeen ja ommeltu jouluverhoja ja haaveet ovat kasvaneet kuusta korkeammiksi, voi pettymys olla valtava. Samoin ähky, kun lootat on tuhottava.
Pessimisti ei pety: jos tavoitteeksi ottaa sen, että on siistiä eivätkä lopu ruoka tai luettava niin ei tipukaan kovin korkealta.
Sinänsä on ihailtava sitä, että joku löytää aikaa ja tarmoa kaiken keskellä olla jouluihminen. Kemiönsaaren tekstitaituri Edu Kettunen on todennut osuvasti, että elämä on yhtä katastrofinhallintaa ja kokemus on tosiaan osoittanut, että vapaat minuutit tuppaavat hupenemaan sitä tehokkaammin, mitä enemmän on lapsia, asuinneliöitä, talolla ikää tai ylitöitä. Meillä on minimimäärä suunnilleen kaikkea paitsi töitä ja silti harvassa ovat olleet ne hetket, jolloin olisi voinut vetäytyä hyggeilypeiton alle joulupalloja luomukanelista askartelemaan.
Mutta johonkin perinteeseen näköjään on takerruttava.
Jo aiemmin syksyllä kirjoitin siitä, että punaista lihaa on mennyt meillä kovin vähän ellei olemattomasti; jauhelihaa en ole kantanut kaupasta kotiin yli vuoteen.
Mutta sitten tuli eteen kysymys joulukinkku. Niin ohueksi on mennyt lihan kysyntä koko perheessä, että mahdollisia syöjiä on tasan yksi eli tämän kirjoittaja.
Pientä kinkkua metsästäessä alkoi tuntua kummallisen selvältä, että mahtaako sitä varsinaisesti tehdä edes valtavasti mieli, mutta paistamisen ja sinappihunnuttamisen rituaali se on se, mistä ei vielä tohdi päästää irti.
Joku logiikka siinäkin: jos sitä nyt voisi aattoaamuna nukkua edes vartin pidempään, niin toki kello pitää pistää soimaan aamuvarhaisella ihan vaan, että pääsee uunin luukulle kyöräämään. Mitä matalampi kaluste, sen tehokkaampi on liike ja siinä koukkuselkä suortuu, kuten tuttu laulu kuvailee.
Muista joulusävelmistähän tehosoitossa ovat ne perinteiset ja ehkä onneksi: uusissa on kovin usein enemmän imelyyttä kuin Välimäen vuosikertaglögissä.
Kukapa toisaalta estää näinä pakettien ja Brexitin aikoina sanoittamasta vanhojakin uusiksi. Tähän tapaan:
Joulumaa on monelle vain ostosvaltakunta,
verkkokauppaan kilahti taas useampi punta.
***
Hyvää ja viruksetonta joulua ja heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
