Tervepä terve. Toimituksen koilliskulman viikkotyöllisyyskatsaus laaditaan tässä seuraavaksi.
***
Viime viikot kirjattiin kalenteriin merkinnällä ”kesäloma”. Sille mahtuu yli 2000 kilometriä maantietä, satakunta ajatusta kotimaanmatkailusta, neljä viikkoa saaressa ja viisi viikkoa irti sosiaalisesta mediasta ja tietokoneista.
Nyt molempien pariin on palattava, mutta sota ei yhtä ukkoa kaipaa. Facebookissa näkyvät ihan ja vähemmän kahjot jatkaneen valitsemallaan tiellä ilman läsnäoloanikin.
Kolmannen viikon kohdalla tuli metka tunne siitä, että nyt pitäisi päästä jotain kirjoittamaan. Kirjoittamatta jäi, mutta luettua tuli senkin edestä. Jokakesäisiin Veikko Huovisiinkin tuli uutta makua, kun oli ensin koukkaissut kieroksen Kainuun kautta.
Omista työasioista tuli oltua irti, mutta työelämää muuten mietittyä. Pyöriäistarkkailijaksi voisin ruveta, mutta on sitä metka homma jollain toisellakin.
Vuosien mittaan olen ostanut useamman tuulettimen. Kapineet ovat sarjatyötä, keskenään identtisiä, ja kerran yhden koonnut osaa koota uuden laitteen myös seuraavina vuosina. Laitteet eroavat vain sillä, että ritilään kiinnitettävässä koristekilvessä on joka kerralla ollut erilaisella tekstillä painettuna eri merkki. Yhtä kaikki jossain siis istuu joku ja miettii pöytätuulettimille uusia nimiä. Siinäpä virka, ellei jopa eläkesellainen.
Sitä vastoin joku ammattikunta tästä maasta puuttuu, nimittäin munakokit.
Sehän tiedetään, että munakokkeli on mainio aamiainen; kesäaikaan sekaan voi pätkiä sipulinvartta ja vaikka lehtipersilja piristää. Omatekoinen on herkkua, mutta turhan monessa buffetissa on sorruttu ilmeisesti jauheesta tehtyyn korvikkeeseen. Huimausainepiireissä kokkelin korvikkeeksi tiemmä käy vehnäjauho, mutta ilahduta ei tämä toinenkaan konsti.
Muuten ruokapuolesta ei tarvitse kantaa huolta reissussa, kunhan tietää mistä etsii. Kausipaikkojen tarjonta ei aina varsin ilahduta; jos ei puutu laatua, niin mielikuvitusta kyllä. Burgeria saa joka satamasta, mutta tuntu on kuin jokakesäisissä Turhapuro-uusinnoissa; tämä on nähty ennenkin. Oulussa pelasti paikallisten tuttujen suositus, vaikka itse kaupunkia jännempi paikka oli Hailuodon kiintoisa saari siinä vieressä. Huovis-yhteytensä muuten silläkin. Muuten voi tylysti sanoa, että ylihintaista rantapurilaista rehdimpi suoritus oli Helsingissä koeponnistettu opiskelijaravintola Unicafen pilkkahintainen lounas.
Toisaalta aina ei ole ruoasta kiinni, kunhan maisemissa riittää: etelän ihmiselle esimerkiksi välissä Oulusta Kuusamoon oli ällisteltävää; on korkeuseroja ja jotain erämaan tuntua. Tienteko lienee ollut ympäristöystävällisempää; etelässä on tehty peruuttamattomuuksia eli kallioleikkauksia, ylempänä vedetty tiet monesti yli mäkien. Vähiten dieseliä kului lakeusosuudella.
Uintikertoja reissussa tai omassakaan rannassa ei tullut laskettua, mutta tulipa tuota vajottua järviin kuin oltua Perämeressä. Ja vähän muutkin ruumiinosat.
Jos jostain en ole innostunut, niin grillaamisesta, missä on aina vähän sellaista tappelemisen makua.
Toisaalta nykyään monen paremmankin ravintelin listalla näkyykin olevan sellainen taistelumenu.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
