Mitä muuta jää tekemättä

Viikon aikana käydyissä keskusteluissa  yksi aihe on ollut yli muiden:  suomalaisten mittava eroaminen kirkosta. Reilun viikon aikana eronneita on koko maassa jo yli 20 000 ja Salossakin reilusti toistasataa.
 Varsinaisen joukkopaon käynnisti Ylen teemailta, jossa keskusteltiin homoseksuaalien oikeuksista. 
Julkisessa keskustelussa haetaan syitä ja syyllisiä ja toisaalta myös seurauksia.  Kirkon vinkkelistä katsoen aivan  vähäpätöinen ei ole huomio siitä, että jäsenkato maksaa kirkolle pitkän pennin selvää rahaa.
Se ei vielä ole pahasta, jos vyön kiristäminen tarkoittaa ylimääräisistä seinistä luopumista.  Toinen puoli asiassa on se, mitä toiminnasta joudutaan pistämään jäihin, jos palveluille ei ole maksajia.
Kirkko on pyrkinyt tavoittamaan viime aikoina esimerkiksi työikäisiä aikuisia.   Hurskastelua ei ole ajatella, että osa tästä mietitystä uudesta toiminnasta voisi hyvinkin käyttäjille kiinnostavaa, tarpeellista tai hyödyllistä.   Jo tehdylle työlle on kova kolaus nyt käynnissä oleva joukkopako.   Jonkinlaista yhtenäistä linjaa kirkolta nyt käytävään keskusteluun ehkä kaivattaisiin.    Lukujen kaunistamiseksi ei äkkiseltään liene muuta tehtävissä.  Varmaa on, että iso kirkko on jatkossakin moniääninen ja kaikkia miellyttävää kantaa ei tässä asiassa ole olemassakaan.
Mielenkiintoista on katsoa kirkkoonkuulumisen tilastoja esimerkiksi vuoden päästä. Moniko silloin on palannut jäseneksi, ja mitkä olivat syyt siihen – halu osallistua seurakunnalliseen toimintaan, olla mukana vaikuttamassa siihen vai vaan toive perinteisistä kirkkohäistä. 
Samalla selviää ehkä jotain siitä, miksi on erottu. Moniko todella ehti miettiä omaa kristillisyyttään ja suhdetta kirkkoonsa, moniko erosi vain pikaistuksissaan.