Kevätauringon sulattamien hankien alta on viime päivien aikana paljastunut se, mikä sinne syksyllä jäi.
Vanhan roskan lisäksi ojanpohjille, kadunvarsille ja nurmikoille päätyy jatkuvasti uutta roinaa.
Se käy luvattoman – ja huolestuttavan helposti. Kaupasta tullessa avatun jätskin käärepaperi putoaa pihakivetykselle, kesken kävelyn tyhjentynyt mehutölkki tipautetaan tiensivuun kuin luonnostaan.
Yhteistä roskille on, että ne eivät luonnosta häviä ellei niitä sieltä joku kerää.
Suomi puhtaaksi – päivässä! kampanja haastaa suomalaiset mukaan siivoamaan yhteistä ympäristöä. Toukokuun alussa järjestettävään kampanjaan mukaan haastetaan muun muassa koululuokkia ja kyläyhdistyksiä.
Kampanjalle on totta vie tarpeensa, roskan määrästä vakuuttuakseen ei tarvitse juuri nähdä vaivaa.
Toisaalta jälkikäteen siivoaminen on aina jälkikäteen siivoamista eikä ratkaise itse ongelmaa.
Perusteluja roskaamiselle olisi mielenkiintoista kuulla. Mikä on se ero oman kodin ja yhteisen tilan välillä, joka ratkaisee. Oletettavasti harva kotonaan tai kotipihassaan pudottelee roskia minne sattuu. Kodin tai pihan siisteys on yksi viihtyisyyden edellytys. Miksei sama tunnu julkisilla paikoilla, vai onko yhteisten alueiden törkyisyyteen jo turruttu.
Rahallakin siisteyteen voisi kannustaa. Se, että kaupungin tekninen toimi koluaa siivoamassa puistikoita, maksaa jotain. Sinänsä ylimääräiseen työhön kuluva raha on taas pois jostain muualta.
Roskiksen käyttö ei ole sievistelyä tai hienostelua, vaan fiksun maineen haluavalle ainoa oikea tapa päästä eroon juuri tyhjenneestä karkkipussista.
