Kuntauudistus puhuttaa koko maassa sen, minkä vaaleilta kapasiteettia yli jää.
Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen keskusta ilmoitti puheenjohtajansa suulla, että sen seuraava tavoite on keskittyä vastustamaan kokoomusvetoista kuntaremonttia.
Asia on nousemassa myös presidentinvaalien toisen kierroksen yhdeksi sivujuoneksi.
Ennen barrikadeille nousua on hyvä muistaa, että päätöksiä ei ole tehty.
Jossain on myös hyvä muistaa se, jos ja kun päätöksiä tehdään, niitä pitää tehdä tapaus kerrallaan. Kuntakenttä on niin monimuotoinen, että metsään mennään jo, jos aletaan puhua kuntien määrän sopivasta suuruusluokasta.
Esimerkiksi pääkaupunkiseudun suurten kaupunkien yhdistäminen on aivan toinen asia kuin pienten maaseutukuntien naittaminen, puhumattakaan ratkaisusta jossa maakuntakeskuksiin halutaan yhdistää kehyskuntia.
Suomesta löytyy jo nyt esimerkkejä takkuillen toimivista kuntaliitoksista ja toisaalta niistä liitoksista, joissa lähidemokratia on saatu toimimaan ja talouden tunnusluvutkin ovat oikein päin.
Kuntien määrän saneleminen ylhäältäpäin vaikuttaa helposti siltä, ettei kuntien omaan harkintakykyyn ja selviytymisarvioihin luoteta yhtään. Pelkkään asukaslukuun tuijottamisen sijaan painoarvoa pitäisi antaa myös niille selvityksille, joiden mukaan kunnan tai kaupungin suuruus ei suinkaan aina tarkoita palvelujen tehostumista. Hyvin äkkiä tehokkuus häviää esimerkiksi perustettaviin kuntayhtymiin.
Työssäkäyntialueet voisivat olla hyvä pohja, mutta nekin kuvaavat vain nykytilannetta. Ne voivat muuttua ja kohta ollaan taas tilanteessa, jossa kuntaraja on väärässä paikassa.
Varsinais-Suomestakin löytyy esimerkkejä kunnista, jotka ovat innokkaimpien uudistajien mielestä aivan liian pieniä, mutta pystyvät kuitenkin järjestämään palvelunsa tehokkaasti ja pitämään taloutensakin kohtuullisissa kantimissa.
