Vanhus katoaa metsään, talo syttyy tuleen tai ihminen tarvitsee kriisiapua läheisensä kuoltua.
Apuun tulee vapaaehtoinen pelastuspalvelu koirineen, VPK tai SPR:n liiviin pukeutunut auttaja.
Kaikille kolmelle taholle on yhteistä se, että toiminnassa mukana olevat ihmiset ovat mukana käytännössä harrastepohjalta ja ilman sitä ei tapahtuisi paljoakaan.
Tässä lueteltujen esimerkkiyhdistysten lisäksi on tietysti koko joukko muitakin toimijoita, joissa toiminta perustuu vapaaehtoisuudelle.
Tässä lehdessä jututettu SPR:n henkisen tuen ryhmän vetäjä Päivi Orjala kertoo siitä, miten ohuelle julkiset resurssit on kiristetty. Esimerkiksi koko laajan Salon alueella päivystää viikonloppuisin vain yksi sosiaalityöntekijä.
Kolmannen sektorin vastuuta ei voi mitenkään väheksyä, tapauksesta riippuen sen vastuulla kun voi olla myös kriisin jatkohoito ja jälkiselvittely.
Työn määrää ei ainakaan vähennä se, että julkisella puolella joudutaan lähes toimijaan katsomatta kiristämään kukkaronnyöriä.
Tuhannen taalan kysymys onkin, miten vapaaehtoisten määrä saadaan pysymään edes nykyisellä tasollaan jotta tekemistä ei ole nykyisille tekijöille liikaa. Rahasta tai työajoista ei ole houkuttimeksi.
Raadollisesti voisi toki ajatella, että vapaaehtoistyöstä voisi olla elämän sisällöksi silloin, kun esimerkiksi työpaikan menetys iskee omalle kohdalle – jos ei auttamisella paljon rikastu, ei siihen tarvitse aina omaa rahaakaan mainittavasti laittaa.
Selvää on, että aivan mahdottomasti ei vapaaehtoisille lisävastuuta sälyttää varsinkaan, jos aktiivien määrä nykyisestä vähenee.
Muistettava on sekin, että vapaaehtoiset hoitavat yleensä niitä ikävämmän sorttisia tehtäviä.
