Liikenteeseen liittyvissä tiedotteissa on nykyään käytännössä aina mukana tuttu evästys: autoilijoiden olisi maltettava mielensä. Kerrotaanpa sitten tietöistä tai tienvarsien niitoista, mukana on aina ohje: ohi ei saisi olla kiire, ja poikkeukselliset nopeusrajoitukset olisi nekin huomioitava, vaikka miten harmittaisi. Tien päällä jokainen voi varmistua siitä, että tehtävää tällä saralla edelleen riittää.
Kyseessä ovat leimallisesti kesäajan ilmiöt. Kesä muuttaa sitä, mitä tien päällä näkyy: erilaisten työkoneiden määrä lisääntyy, samoin esimerkiksi kaksipyöräisen kaluston, museoautojen, asuntovaunujen –ja kesäkuskien. Vaikka voisi luulla, että valoisa ja pitävä keli sallii tietynlaisen huolettomuuden talviliukkaisiin verrattuna, taitaa tilanne olla päinvastoin.
Eräs varoittelijoista on Liikenneturva, joka jo keväällä kampanjoi sen puolesta, että älypuhelinta ei ajon aikana näprättäisi.
Taustalla lienee vanha ilmiö: jokainen on mielestään juuri se kuljettaja, jonka kapasiteetti riittää sekä viestin näpyttämiseen että auton ajamiseen. Vastaväitteiden hokeminen ei auta, vaan tarvittaisiin entistä konkreettisempia keinoja sen näyttämiseen, miten vahinko voi käydä, vaikka katse vain välillä käväisisi puhelimessa.
Ehkä taustalla on se, että viriketulvaan tottunut ihminen kokee auton ajamisen sinällään turhan tapahtumattomaksi.
Huolestuttavaa on, että ilmiö on levinnyt myös lasten ja nuorten keskuuteen. Autoilusta ei ole kysymys, mutta polkupyörällä ajamisen ja puhelimen näpelöimisen yhdistelmä ei vaikuta sekään turvalliselta.
Liikenneturvaa tai muita raskaan sarjan valistajia ei vielä tarvittane, mutta kodeissa asia voisi olla hyvä ottaa puheeksi. Polkupyörä on mainio kulkuneuvo, mutta sen käyttäjä on muutenkin altavastaaja onnettomuustilanteessa. Läheltäpiti-tilanteita ei tarvitsisi ehdoin tahdoin hakea. Puhelimessa olevat viestit ja muut joutavat odottamaan matkan loppuun asti.
