Peruskoulun arki on tänä päivänä varsin monipuolista. Tämän voi todentaa vaikka katsomalla, millaisia juttuaiheita paikallislehteen koulusta on säännöllisesti tarjolla. Kevään aikanakin juttuja on tehty muutamia: kerrottu esimerkiksi siitä, mitä hienoa 2010-luvun teknisen työn tunneilla saadaan aikaan – tai sitten siitä,millaisia yrityksiä jo peruskoululaiset pyörittävät. Tai vaihto-ohjelmassa saaduista kokemuksista tai siitä, mitä seuraa, kun opettajina toimivatkin oikeiden opettajien sijaan ihan muiden alojen ammattilaiset. Parikymmentä vuotta sitten peruskoulunsa päättänyt ei ole tuntea laitosta samaksi – eikä se sama toki olekaan.
Ilonaihe on, että koulun arki ei ole näivettynyt pelkäksi ulkoluvuksi, vaikka vähän sieltä täältä onkin leikattu. Oma osuutensa on varmasti sillä, että henkilökunta jaksaa innostua ja venyä.
Yhteinen tai leimallinen piirre on se, että koulu ei enää pysy koulun seinien sisällä, ja miksi pitäisikään. Selvältä tuntuu, että päiviin tulee lisäarvoa, kun opetussuunnitelma tuo koululaiset entistä tiiviimmin osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Viimeistään tämä on edessä jatko-opiskelupaikoissa; esimerkiksi ammattikorkeakoulussa iso osa opiskelua tapahtuu muualla kuin fyysisesti koulun seinien suojassa.
Kaikesta mullistumisesta huolimatta yksi perinne on voimissaan: kevät on yleensä sitä aikaa, jolloin ainakin jonkun oppilaitoksen kirjoilla viimeistä vuotta olevat ovat huolissaan siitä, mikä on seuraava suunta. Siinä, missä joku tietää jo seiskan alussa erikoislukionsa osoitteen, ovat jonkin suunnitelmat avoinna vielä ysiluokan loppumetreillä.
Sivusta seuraaja voisi olettaa, että entistä monipuolisempi koulun arki paitsi opettaa entistä enemmän, myös helpottaa jatkosuunnitelmien tekemistä. Kaikkien, nuoren itsensäkin, etu kuitenkin lienee, että oma suunta löytyy eikä kukaan jäisi ainakaan tyhjän päälle vaille seuraavaa tavoitetta.
