Perniön Kirkonkylän koulussa kävi viime viikolla yllätysvieraita. Temppuryhmä Duudsonien jäsenet koheltavat ja jekuttavat toisiaan televisiossa, mutta puhuvat vakavasti kouluvierailuilla kiusaamista vastaan.
Asia ei voisi olla tärkeämpi; koulukiusaaminen ei ole voitettu ongelma ja se on loppumaton sarka – joka syksy tulevat uudet oppilaat, joiden kanssa työ alkaa alusta.
Kiistää ei voi, etteikö työtä olisi tehty; kouluihin on laadittu kiusaamisen vastaisia ohjelmia ja suunniteltu toimenpiteitä. Paremminkin voisi vielä olla; esimerkiksi Vaasan yliopistossa vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että kiusaamiseen ei puututa läheskään aina, vaikka koulu olisi ongelmasta tietoinen. Vuonna 2015 julkaistu brittiläis-yhdysvaltalainen tutkimus toteaa, että ikätovereiden kiusaamisesta voi olla lapsen mielenterveydelle jopa vakavampia seurauksia kuin vanhempien taholta koetussa väkivallassa.
Kiusaamista on tutkittu paljon ja sen seuraukset myönnetään vakavaksi. Siksi asiaan pitää puuttua rohkeasti.
Toisaalta opettajien ja henkilökunnan näkemäalue on kovin rajallinen; koulussa tapahtuva kiusaaminen voi tulla ilmi, mutta koulun ulkopuolella saati verkossa tapahtuva kiusaaminen on vaikeammin havaittavissa.
Palloa pitää heittää myös koteihin, eikä esimerkin voimaa voi unohtaa.
Verkossa vihapuheesta on melkein tullut uusi normaali; omasta arvomaailmasta poikkeavasti ajatteleville toivotaan jopa kuolemaa.
Vihapuhe netissä on huolestuttava ilmiö, ja vielä huolestuttavampaa on, jos verkossa viljeltyä asennetta siirretään myös tosielämään ja perheelle.
Kyse ei ole siitä, etteikö kiusaaja tietäisi kiusaamisen olevan väärin – vaan siitä, että jostain on tullut ajatus siitä, että joku piirre toisessa ihmisessä oikeuttaisi kiusaamisen.
Jos vanhemmat kotona antavat jälkikasvun ymmärtää, että esimerkiksi omasta perheestä poikkeava ihonväri, puhetapa tai vähävaraisuus ovat aiheita solvaamiseen ja halveksuntaan, ollaan todella vaarallisilla vesillä – ja tällöin voi opettajan olla todella vaikea puuttua asenteeseen.
