Suomalaisessa luonnoneläimistössä on omintakeinen piirre. Vähän kärjistäen voisi sanoa, että mitä pienempi eläin, sitä vaarallisempi. Suurista eläimistä ihmiselle vaarallisin on liikenteessä joskus tuhoisa hirvi. Muuten sairaalahoitoa tai jopa kuolemia aiheuttavat pienet lajit: ampiaiset, punkit ja kyy. Karhu on tappanut ihmisen vuonna 1998, susi tiettävästi 1881.
Susikeskustelu on jossain määrin vilkastunut pienen suvantovaiheen jälkeen. Aiheeksi susi nousi, kun Raaseporin rajametsissä elänyt pentue vuonna 2015 vahvistettiin. Keskustelun laineet löivät kovana, tilaisuuksia järjestettiin ja someryhmiä perustettiin. Sittemmin aihe on puhuttanut vähemmän.
Viime aikoina havaintoja on jälleen tehty, tällä kerralla Perniön länsilaidalla ja Kemiönsaarella. Ennen kuin keskustelu pääsee täysille kierroksille, on syytä vetää henkeä ja miettiä, mitä todella aikoo aiheesta sanoa ja muuten tehdä. Verkkokeskusteluissa taso ei kaikin ajoin ole kovin korkea, ylimalkaiset heitot sontaturkeista eivät tuo aiheeseen mitään. Joitain vuosia sitten liikkui huhuja suoranaisesta kiusanteosta, jota eri osapuolten välillä oli. Aikuisten kyseessä ollen pitäisi pystyä parempaan.
Aihe herättää hämmentävän paljon tunteita siihen nähden, että kyseessä on eläin, josta harva on nähnyt edes jälkiä. Niin arka asia on, että lehteen kommenttia antamaan on vaikea saada ihmisiä – vaikka aihe muuten puhuttaisikin. Asiasta saa olla mitä mieltä hyvänsä, mutta ei millä vaan tavalla. Huolestunut, varovainen, utelias ja tiedonhaluinen saa olla, mustamaalaaminen ja vihanlietsonta eivät kuulu tähänkään asiaan.
