Särkisalossa leipää yli sata vuotta tuonut kaivostoiminta on historiallisen käänteen edessä, kun yli sata vuotta jatkunut louhinta loppuu.
Ilmassa voi kaivostyöntekijöiden puheista huolimatta aistia tiettyä haikeutta: yhtiö ja kaivos ovat olleet iso osa elämää Särkisalossa jo yli miesmuistin verran.
Valkoinen kivi muuttaa silti edelleen muotoaan Förbyssä, vaikka sitä ei enää aivan jalostamon vierestä saadakaan. Omya jatkaa muualta tuotavan kalkkikiven jalostamista ja lopputuote voi olla osa päällystettä juuri siinä lehdessä, joka tänään kilahtaa postiluukusta.
Käytännössä jatkuu myös mielipiteitä jakanut rekkaliikenne halki Särkisalon.
Nykyvinkkelistä katsoen siinä on jotain omintakeista. Tehokkuuteen ja suuriin yksiköihin pyrkivässä maailmassa voisi luulla, että osaaminen herkästi siirretään sinne, missä on materiaaliakin. Nyt materiaalia tuodaan edelleen sinne, missä on osaamista. Tarkasteleepa asiaa identiteetin tai työpaikkojen kannalta, ratkaisu on ilahduttava.
Painoarvoa on
Itämeren pelastamisesta puhuttiin varsin arvovaltaisella kokoonpanolla Helsingissä eilen.
Itämeri-huippukokoukseen osallistui valtiopäämiehiä, tutkijoita ja yritysedustajia rantavaltioista.
Asian ympärillä on pidetty paljon puheita ja tehty suunnitelma jos toinenkin. Kohtuullista olisi toivoa, että nyt koolla ollut kokous saa aikaan jotain konkreettista: jos kutsuttu joukko ei, niin kuka sitten.
Tärkeää on, että mukana on edustajia eri puolilta Itämerta.
Asiassa ei pitäisi olla mitään kovin etäistä; pitää muistaa että Salon alueellakin on Itämeren rantaviivaa kymmeniä kilometrejä.
