Perniössä on vietetty viikon mittaan kahta kirjanjulkistamistilaisuutta. Vuosia kotiseutunsa murteella pakinoita ja runoja kirjoittaneiden Ilmari Peijosen ja Reino Lekbergin tekstit on toimitettu kahdeksi kirjaksi.
Kirjat kertovat jotain siitä, että pitkin kulmakuntaa on monenlaista osaamista myös kirjoittamisen osalta. Tarinat taltioivat ehkä myös tuleville sukupolville tästä päivästä jotain, jonka arvoa ei vielä tänään oivalleta.
Kirjat voi nähdä myös jatkona vuosia kestäneelle murrebuumille. Kärjistäen voisi sanoa, että nyt murteen puhuminen on luvallista. Murrerunouden suosion jatkuminen kertoo asiasta omaa kieltään.
Murteella, omintakeisilla sanonnoilla ja sanoilla on merkityksensä myös identiteetin kannalta.
Kuntaliitosten yhteydessä nousee aina esiin huoli siitä, miten säilyy identiteetti eri liitosalueilla.
Voisipa sanoa, että murre on yksi yhdistävä tekijä. Keskisessä Perniössä puhutaan jo varsin eri tavalla kuin Teijolla tai Särkisalossa ja samalla kyseessä on aivan eri tapa puhua kuin Salon murre – vaikka välimatkaa ei kartalla kovin pitkästi olekaan. Tietyssä kylässä puhutaan tietyllä tavalla.
Oma kysymyksensä on, miltä kuulostaa täkäläinen murre esimerkiksi kolmenkymmenen vuoden päästä. Miten muokkaavat puhetta ulkoiset vaikutteet, muuttoliike ja lainasanat.
Muista kielistä lainattujen sanojen osuus perniöläismurteissa on jo ennestään ollut iso, joten kehityksessä ei sinänsä ole mitään outoa.
Olettaa voi, että vuosien päästäkin puhetapa vaihtelee jopa kaupungin sisäisesti ja muutaman kymmenen kilometrin matkalla kieli voi muuttua koko lailla. Vieläköhän silloin murre on osa identiteettiä.
