Tällä viikolla kesuri kävi kentällä jututtamassa kouluun palaavia lapsia.
Koulun alku herätti jännitystä ja suurta lamaannusta, mikä rajoitti monen lapsen sanavaraston ”emmätiiä”-tokaisuun.
Ymmärrän tämän, sillä saatan olla pelottava ilmestys ja monet ovat kertoneet olemukseni vetävän sanattomaksi.
Tähän ikään mennessä ja useampia kouluja käyneenä en itse oikein osaa enää jännittää koulun alkua. Mutta samaan verrattavaa lamaantumista, sydämentykytyksiä ja ahdistusta oli huomattavissa viime keväänä ennen ensimmäistä työpäivääni tässä lehdessä.
Kun asiaa alkaa ajatella, todistamallani koulutien alkamisella on huomattavan monia yhtäläisyyksiä toukokuiseen töiden aloittamiseeni.
Pakkasin kaiken mahdollisesti tarvitsemani Turusta mukaan, joten minunkin laukkuni oli minua suurempi, ainakin melkein. Sen kantaminen tuotti vaikeuksia, ja tarvitsin äidin apua.
En ollut varma, mitkä kyydit toisivat minut perille. Kulkeeko juna, hiljentääkö bussi? Onko autoa käytössä, vai hurjasteleeko sillä veli?
Tiesin, että joutuisin tutustumaan paitsi uusiin luokka- siis, työkavereihin, myös opettelemaan monia uusia käsitteitä kuten paikallismaantietoa, sivunlaskuoppia ja työterveystietoa.
Välineistö oli myös aivan outoa ja uutta. Canoniin tottuneet käteni joutuivat tarttumaan Nikoniin. En ole vieläkään varma, pidänkö tästä muutoksesta.
Lasten luettelemat tuntemukset – kiva, jännä, vähän tylsä – kuulostavat myös omilta fiiliksiltäni. On kivaa mennä töihin, jännittää, mitä tulee, vähän tylsää kun ei voikaan enää lomailla.
Olen asunut jonkin verran vanhempieni luona työmatkojen lyhentämiseksi, joten päivän päätteeksi kirmaan kotiin äidin luo kuin ekaluokkalainen konsanaan ja kerron, mitä kaikkea tänään tein ja opin. Ja äiti vastaa, kuten kuuluukin, että vai niin, sepä kiva.
Kenties suurin yhteneväisyys on edellisessä illassa. Stressin ja ahdistuksen myötä monguin ja vinguin aivan kuin alakoululainen, että onko pakko, mitä jos ei oo kivaa, emmä haluu, ihan tyhmää, mitä jos mä en osaa mitää, ää.
Mutta kuinka ollakaan, kesä on kulunut luokattoman nopeasti, ja tämä on tällä haavaa jo toiseksi viimeinen lehti, josta kesurin edesottamuksia voi lukea.
Sen jälkeen pakenen pariksi viikoksi kunnes, aivan oikein, palaan taas kouluun.
Joten pysykää lujana, ekaluokkalaiset, kohta se loma taas tulee!
iidaliisa.pardalin@pernionseudunlehti.fi
