Tervepä terve. Toimituksen länsiaition viikkosivistykset kerätään tässä seuraavaksi.
***
Taikauskoisempi pitäisi suun supussa. Viime viikon alkupuolella oli telkkari päällä, siellä pyöri vanha Turhapuro -elokuva ja puheeksi tuli, että eipä elä tämän näyttelijöistä kuin yksi. Pari iltaa myöhemmin virke muuttui vanhentuneeksi ja tiedotusvälineet olivat pian täynnä Vesa-Matti Loirin muistokirjoituksia.
No, verkossa ilmestyvä loistava satiirilehti Lehti ehti jo pilailla sillä, miten jostain löytyi yksi suomalainen, jolla ei ollut omakohtaista kosketusta Loiriin.
Pelko pois, tässä on toinen. Kosketus jäi teleobjektiivin mittaiseksi.
Selitän. Mies konsertoi vuosituhannen alussa Perniössä. Sain jostain ongittua sen ajan konsteilla numeron ja toisenkin, joista pitäisi tavoittamani taiteilija tai ainakin joku, jonka kanssa voisi sopia jututuksesta. Yrityksistä huolimatta tavoittamatta jäi ja haastattelu tekemättä. Mitähän olisi saanut nuori sälli miehestä irti, kun kovin syvälle ei ole päässyt kai moni muukaan. Konserttijuttu tuli tehtyä, mutta epäonnistuminen kismitti aikansa.
Noinkin näkyvän ihmisen kuolema on uutistapahtuma: soittokierroksia tehdään ja ohjelmistosta lanataan pois muuta erikoislähetysten tieltä, olkoonkin, että juttujen rungot tietysti ovat olleet valmiina.
Lähtö ei ehkä yllättänyt mutta se voi olla opettavainenkin tapahtuma. Ja selitän taas.
Totta kai: ensimmäinen oma kosketus taiteilijaan olivat Speden viihdesarjat 80-luvulla tai sitten ne Turhapurot. Jos oli alakouluiässä yksin kipeänä kotona, oli onni, jos jostain löytyi VHS-nauhalla Uuno tai pari. Niissä ei ollut mitään pelottavaa, mutta hauskuutta sen verran, että tyhjä talo ympärillä ei enää oudoksuttanut. Aikuinen ymmärtää vitseistä loput ja sen, miten kepoisen tekstin päälle Loiri rakensi hahmon omilla kikoillaan.
Vaan kulunut viikko on ehkä opettanut muitakin siitä, mitä kaikkea mies teki, pakollisen joululevyn ja viihdeohjelmien jatkoksi. Teatteriesityksiä ei voi uusia, mutta elokuva- ja musiikkipuolella taitaa penkominen nyt vasta alkaa. Jossain on vielä monen kokematonta taidetta, sen kun ahmaisee.
Veronmaksaja voi kiittää Yleä, joka jo viime viikolla soitti musiikkia Loirin vuoden 1972 albumilta nimeltä 4+20. Senkin olemassaolosta tiesi, mutta ei ole tullut koskaan kunnolla kuunneltua. Näytteen perusteella on 70-luvun ystävän pyöräytettävä läpi koko kiekko. Koko tuotanto ei varmasti ole onnistunutta eikä kaikesta tarvitse pitää, mutta aina huteja sattuu. Elokuva-arkistoista voisi kaivaa nähtäville muutakin kuin Pahat pojat.
Tietenkään ei ole ensimmäinen kerta, kun taiteilijan kaikki tekemiset saavat arvoa viipeellä. Toisaalta tämä lienee sitä sellaista elävää perintöä.
Ja ehkä kestävämpää kuin ne appiukon miljoonat, joita Uuno kieli pitkällä odotti, mutta ei koskaan saanut.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
