Tiedätkö elokuvan The Truman Show?
Siinä Jim Carreyn esittämä hahmo elää normaalia elämäänsä, kunnes eräänä päivänä hän herää epäilemään, että jotain on pielessä. Hän kohtaa työmatkalla aina samat ihmiset, jotka sanovat aina samat asiat. Jokainen päivä toistaa samaa kaavaansa. En viitsi paljastaa elokuvan juonta, mutta ajoittain olen löytänyt itseni samojen epäilyjen ääreltä.
Joka aamu silmäni tekevät samat havainnot samassa järjestyksessä: Astun bussiin, jossa odottavat jo omilla tutuilla paikoillaan kolme muuta nuorta naista. Istun vakiopaikalleni, jonka rikkinäisestä etupenkistä tarkistan, josko bussia olisi vihdoin vaihdettu. Ei, ei tänäkään aamuna. Tuomiokirkkopuiston kohdalle päästyämme olen aloittanut syömään aamupalaani. Bussi hidastaa pysäkille, jolla odottanut, partansa valkoisella pampulalla koristanut mies kävelee takimmaiseen bussiin. Kuten jokaisena aamuna. Parinkymmenen kilometrin päässä takapenkkiä lähellä istunut tyttö jää kyydistä pois ja nostaa laukun olalleen. Samalla tavalla kuin jokaisena aamuna. Seuraavalla pysäkillä kyytiin tulee maastopyörällä pysäkille ajanut mies. Hän tulee aina viimetingassa, sillä hän riisuu kypärän ja mp3-soittimen kuulokkeet päästään vasta mennessään istumaan – aina samalle paikalle. Ihmisiä tulee bussiin ja poistuu bussista, aina samalla tavalla. Perniöön päästyäni odotan toimituksen ovien avautumista ja seuraan aina samojen ihmisten saapumista työpaikallensa, samassa järjestyksessä.
Tässä vaiheessa tarinaani toimituksen lounaiskulmasta todetaan, että ”tervetuloa työssäkäyvän aikuisen arkeen.”
Mieleeni heräsi kuitenkin kysymys: Missä vaiheessa tuntemattomia, joka päivä vastaan käveleviä ihmisiä pitää alkaa tervehtiä? Väkisinhän siinä alkaa tuntua tutulta jos vuosikaudet istuu linja-auton peräkkäisissä penkeissä ja tuijottaa toisen takaraivoa. Tuntee toisen hiuspyörylät ja kaljut kohdat paremmin kuin omansa. Entä missä vaiheessa bussikuski tunnistaa minut ja voin vain ostaa lipun Turkuun, näyttämättä aina opiskelijakorttiani?
Nyt kuitenkin uhmaan kohtaloani ja pistän arkirutiinit uusiksi. Kesäni Perniössä on jälleen kerran päättymässä, enkä usko, että samat ihmiset enää toistavat tapojaan elämässäni joka ikinen aamu. (Jos niin käy, alan todella huolestua.)
Kiitos ajastanne ja palautteestanne. Kiitos ennen kaikkea mielenkiintoisista keskusteluista. Haastattelutuokiot eivät ole noudattaneet pelkästään ”minä kysyn, sinä vastaat” tai ”minä puhun, sinä kuuntelet” –kaavaa, vaan tapaamisissa on syntynyt ajoittain erittäin hyviä, molempia osapuolia kasvattavia keskusteluja. Kiitos Pekka, Maija, Aku ja Minna! Kiitos, että sain toteuttaa tyhmimmätkin päähänpistoni.
Koen kasvaneen henkistä pituutta kesän aikana ainakin kymmenen metriä. Lähikaupan jäätelöt tosin pitivät huolen, että kehoni tasapaino säilyy ja lisäsivät myös sitä fyysistä leveyttä.
