Heipähän hei.
Toimituksen lounaissiiven maakuntaosasto nostelee taas mukulia viikon uutissannasta.
***
Olisiko jotenkin nyt sekin liikaa vaadittu, että ei syyllisiä aina ja joka kerta haettaisi ensiksi.
Viikonlopun lehdestä otti silmääni juttu, jonka mukaan Asikkalan koululaisista valtaosa oli aloittanut lukukauden vähän karulla ruokalistalla: sämpylällä ja salaatilla ja näin.
Syynä on se, että osassa koulukeittiöistä on remontti kesken ja myrsky katkoi sähköjä niin että käytössä olevista viidestä keittiöstäkin neljä on virrattomia. Viides keittiö puolestaan on pieni eikä sieltä voida koko kunnan koululaisia muonittaa.
Lopunhan arvaatte: eikö joku vanhemmista ollut jo ilmoittanut tekevänsä asiasta valituksen.
Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä minä hiukan otan lämpöä jos valituksen väsääjä on sähkötöntä koulua käyvän oppilaan isä tai äiti. Oletus siitä, että sähköt eivät myrskyssä voi katketa, ei kerro kuin omaa kieltään luonnosta erkanemisesta.
Sämpylät ja jugurttihan sitä paitsi ovat ihan hyvä hätäapu siinä kohtaa, kun lyhyellä varoitusajalla ruokalan ovella on satakunta nälkäistä ipanaa ja hella pysyy kylmänä. Kyllä niillä aina iltapäivään asti menee: ollaanpa hyvät ja tehdään illansuussa kotona vähän tukevampaa evästä niin eiköhän se sillä tasaannu.
Enempi sitä olisi voinut riehua jostain ihan muusta: miten pelasivat koulussa esimerkiksi paloturvallisuuteen liittyvät sähkövehkeet, sammuttimet ja keskusradiot ja muut.
***
Kuin sattumalta tulikin viikonloppuna tempaistua pari päivää hämäläismaisemissa.
Hullun ammatillisesti sitä vaan katsoo maisemia vapaapäivilläänkin: autossa istuttujen kilometrien tärkein anti oli havainto siitä, että vielä eivät ole puinnit ihan samassa vauhdissa kuin lounaisrannikolla. Jokunen pelto kyllä oli parturoitu, mutta jossain tuo toistasataa kilometriä välimatkaa näkyy.
***
Maailmanvaltiuutta ilmeisesti hamuavien kissojen ansiota on sitten sekin, jos tässä terapiauintiharrastus jotenkin lisääntyy tuntuvasti.
Edellä oleva varmaan näyttää taas ihan käsittämättömältä, joten selittämiseksi menee.
Ajelimmepa näet halki etelä-Suomen sunnuntaina, sitä Hämeen kierrosta pääteltiin.
Perheen arjen lässytyskeskipiste, kolmisen kiloa karvaista kissaa oli puolestaan viettänyt isovanhempiensa huomassa mökillä viikonvaihteen, siellä herkkukattaus on päällä pihassa kaiken aikaa: sisiliskot ja sen sellainen.
Seitsemän jälkeen, hämärtyvässä sunnuntai-illassa soi puhelin autossa jossain Rengon kohdilla. Viesti oli selvä: kissankutale on löytänyt jostain niin hyvän jemman, ettei tullut mukaan mantereelle. Kolmen tunnin hakemisen jälkeen otuksesta ei ollut havaittu juuri jälkeäkään.
Huolihan heti hiipi puseroon: missä kissa. Ettei käärmeen puremaksi tullut tai kotkan ahdistelema.
Kissanhakuun siinä piti lähteä: rivakasti yli lääninrajan ja saman tien sai matkaa jatkaa Kemiönsaaren eteläreunalle asti.
Sinnikäs polkeminen tuotti tulosta: ennen puolta kymmentä oltiin jo hyvinkin veneessä matkalla pitkin Saaristomerta.
Lopun arvaa jokainen tätä elämää nähnyt: vene saatiin kiinni saaren rantaan ja ehdittiin huikata kis kissit kerran. Saunan verannalta kuului vastaukseksi vaimea mjau. Verannalle kurkistamalla saattoi nähdä juuri sellaista venyttelyä, jota vain monta tuntia samaisella verannalla sikeästi nukkunut kissa voi suorittaa. Elikon ilme oli jotain loukkaantumisen ja paheksunnan välimailta: ensin hyljätään, sitten tullaan herättämään eikä edes herkkuja mukana.
Muodollisen motkotuksen jälkeen otus nostettiin koppaansa. Itselle riitti melkein neljä tuntia kuumassa autossa huolestumista: kissan löydyttyä omat housut putosivat kuin haavan lehdet ja loikka mereen oli tosiasia.
Hikoilu ja hermostuminen hävisivät mereen kuin flunssaoireet avantoon, vaikka vesi vielä ylilämmintä onkin.
Että jos tätä mökkiviikonlopun pidentämistä nyt aletaan kissain parissa enemmänkin viljellä, niin eiköhän plumpsahtelu kuulu vähän sieltä täältä.
Viimeistelyhoitoon, siihen kotiin päästyä suoritettuun, ei yksin uskalla panna toivoaan. Jos vaikka aineet loppuvat. Ohrasadosta on kuulemma tulossa kehno.
***
Heip.
