Tervepä terve. Toimituksen koillispaklaamon viikkovekit oiotaan tässä seuraavaksi.
***
Olkoon tässä ihmisyydessä nyt sitten enemmän pimeitä tai valoisia puolia, mutta ainakin ihmisen osa joskus huolestuttaa kanssakulkijoita enemmän kuin peltihäkkyrän.
Selitän.
Toissaviikon perjantai vei monen perjantain tapaan ruokakauppaan. Ostoksilta tultua ei ollut niinkään iloista huomata, että viereisen pysäköintiruudun pikkuauton kuski oli tömäyttänyt kipponsa ovella oman auton takaoveen mojovan lommon, siihen viereen pienemmän painuman ja enemmän punaisia maalijälkiä kuin Marilyn Monroe jätti samppanjalasin reunaan.
Parhaalla mahdollisella tavalla palvellutta autoa tekee mieli pitää vielä jonkin aikaa, joten ovi pitää korjauttaa ja vakuutusyhtiö hoitaa leiviskänsä, ei siinä mitään.
Siitä huolimatta on todettava, että vahingon havaitseminen syletti, vaikka en muuten räkimistä harrasteena oikein ymmärräkään.
Oven korjaus on peltiheikille rutiinia ja eniten kismittikin tietysti se, että ruttaaja ei ollut jättänyt edes pahoittelulappua pyyhkijän alle. Vahingossa ei pamaus ole tapahtunut.
Lienevät nämä anteeksipyynnöt kaiken kaikkiaan katoava luonnonvara. Taannoin kävi itsellekin köpelösti kirjaston kirjan kanssa: oikein ansiokas Deep Purple -yhtyeen historiikki tippui lattialle ja kansi repesi irti taustapaperistaan.
Palautin kirjan ja lähetin kirjastoon sähköpostia, jossa tunnustin katastrofin ja lupasin maksaakin teoksen, jos siitä ei enää saa ehjää. Kirjaston vastauksessa oli vähän sitä sävyä, että tämäntapaiset tunnustukset eivät ole arkea. Lopulta kävi niin, että teos kursittiin kasaan eikä siitä sen koommin ole kuulunut.
No, toisen omaa ei saa tärvellä mutta vahinkoja aina käy ja tunnustamisessa on jotain samaa kuin oksentamisessa. Ulospusertaminen on ikävää, mutta jälkikäteen tuntuu paremmalta.
Joskushan tietysti vahinko käy niinkin, että rullalla on raudan sijaan nahka ja vielä oma sellainen.
Tässä eräänä päivänä jaloittelin toimituksen takapihalle ja mitä lie muuttolintuja laskin nokka kohti taivasta suunnattuna tietysti juuri siinä kohdassa, missä on asfaltissa sauma. Loput arvaatte.
Jos joskus elokuvassa näette kohtauksen, jossa jonkun askel tökkää kynnykseen mutta vielä sen jälkeen kävelijä ottaa kymmenen horjuvaa askelta kun ei oikein tiedä mihin kohtaan kaatuisi – se ei ole pelkkää elokuvaa.
Kun toistasataa kiloa lopulta päätyy naamalleen tantereeseen, on kestopäällyste kovilla. Nyt selvittiin edelleen kivistävällä varpaalla ja asfaltti-ihottumalla, mutta ilahduttavinta oli se, että juuri samaan aikaan paikalle saapunut seurue kiirehti kysymään, kävikö pahasti.
Jos kansalliseen perinteeseen kuuluu, että kaatumisen jälkeen ensin katsotaan, ettei kukaan vaan nähnyt, niin toisaalta jotenkin ilahdutti myös se, että joku näki.
Kun tapahtumaketjua jälkikäteen muistelee, olisin ehkä halunnut nähdä itsekin.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
