Tervepä terve. Toimituksen koilliskartan viikkovälimatkat mitataan tässä seuraavaksi.
***
Vuosikymmeniä on purnattu liian lyhyistä turvaväleistä tien päällä ja nyt on sama pulma muussa kanssakäymisessä, näinä viruksenpenteleen aikoina. Pitäisi olla etänä sitä ja tuotakin. Olkoonkin että esimerkiksi sanassa etäopetus on sen sorttista kapulakielen makua, että pärjää puisevuudessa puurolleni, josta unohtui suola.
Traagisempia tarinoita ovat ne perhekertomukset, joissa etäisyys alkoi siitä, miten isä lähti kioskilla käymään koskaan palaamatta.
Yhtä kaikki moni tekee jälleen leipätoitään kotona, enkä viittaa leipomisharrastukseen. Jos tekee.
Pääministeri kertoi lepuuttavansa hermojaan imuroimalla kotonaan ja tästä tietysti eniten pillastui se porukka, jonka muutenkin on narisemisen vuoksi päästävä narisemaan, sanoipa mainittu ihminen mitä vain. Mutta totta on, että senkin askareen kiinnostavuus kasvaa kotona nuohotessa.
Selitän. Tätä toimitustyötähän on paha tehdä paljoa etänä. Lista-asioita voi soitella ja sopia juttukeikkoja, mutta väistämättä esimerkiksi henkilöhaastatteluiden tekemiseen tulee samaa makua kuin siihen puuroon. Niin pitkää objektiiviakaan ei ole tullut hankittua, että voisi ottaa itse kuvan esimerkiksi tästä Teijolle.
Kaikesta huolimatta on tullut pidettyä muutaman perjantain puolikas kuin etäpäivää; hoideltua sähköposteja, hakattua pois kirjoitusrästejä ja sovittua alkuviikkoon menoja. Mutta jotain metkaa siinä on, että tietotekniikan äärellä istumisen sijaan etätyössä kiinnostavampia ovat muut tekniikat kuten pölyimurin käyttömahdollisuudet tai silkka kemia eli lauantain pizzataikinan laittaminen nousemaan.
Välimatkat kävivät mielessä myös viime perjantaina. Vanha loru kertoo Hattulan pappilasta mutta koilliskulmalla on appila naapuripitäjässä. Sinne vei tie ja paluumatka Urjalan kautta.
Ehkä on ammattitauti, että vieraita kirkonkyliäkin tulee katsottua arvioivalla silmällä, mutta tässä kohdassa meni vanha vipuun. Palveluyritysten määrä kylällä oli sen verran iso, että väkiluku tuli arvioitua kolme kertaa todellista isommaksi. Oikeasti urjalalaisia on vajaat viisituhatta ja kunnan sivulta löytyi aika äkkiä tieto, että pulmat ovat ihan samoja kuin muuallakin; väki vanhenee ja entistä harvempi käy töissä.
Mieleen tuli vanha ajatus siitä, jonka mukaan maaseudun palvelut on aikoinaan siroteltu pitkin metsiä sen mukaan, että hevosella pääsee kirkolle käymään päivän aikana.
Mainospuheissa muistetaan rätkyttää lyhyiden etäisyyksien puolesta, mutta joskus saattaa arvonsa olla pidemmilläkin. Jälkikäteen selvisi, että Urjalasta on Loimaalle nelisenkymmentä kilometriä ja Tampereelle kuusikymmentä eikä kumpikaan välttämättä varsinainen houkutin ole. Yhtä kaikki matkaa on sen verran, että joka edamjuustoa tai keskioluttuoppia ei tule mieleenkään alkaa hakea muualta kuin oman pitäjän yrityksistä. Eihän siihen toki pakko ole muulloinkaan.
Matkaan tarttui muuten kioskista kaksitoista sivua paikallista osaamista eli Urjalan Sanomien irtonumero.
Noin muutenkin pitäjä tunnettaneen ennen muuta kirjallisista ansioista. Väinö Linna sijoitti Pohjantähti-sarjansa Pentinkulman Urjalan maisemiin ja Martti huuhaa Innanen kirjoitti ansiokkaasti sikäläisistä taikaöistä. Jos taas tulee käytyä paikallisessa makeistukussa toisenkin kerran, voidaan tarvita housuihin paikallinen taikavyö.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
