Tervepä terve. Toimituksen lounaislahdelman pakkasukko höyryää viikkopilvet tässä näin.
***
Ei ole palveluhalukkuus tyystin kadonnut maailmasta, jos sellainen vaan sallitaan. Terveisiä tässä Kaarinaan.
Jokainen dieselauton omistaja tietää, että varoittelu ei ole turhaa: ajelu pätkissä ja jatkuva käynnistely pakkasella kuluttaa sähköä enemmän kuin sitä akkuun ladataan. Näin käy vallankin lisälämmittimien kanssa: jos ei välillä ajeta pidempää matkaa, on pian jännää veikkailla minkä marketin pihassa virtaa ei enää ole riittävästi auton käynnistymiseen.
Tiesin sen minäkin, mutta olin unohtanut. Virta loppui eräänä aamuna tankkaamisen jälkeen kaarinalaisen huoltoaseman pihaan. Ei auttanut kuin palata myymälään apua kysymään.
Tiskin takana seissyt asiakaspalvelija mietti kaksi sekuntia ja ryntäsi hyllylle. Kouraan tarttui myytävänä olleet akku ja apukaapelit. Kaapelipaketti auki siististi ja vermeiden kanssa pihalle. Näillä avuin dieseli rohahti kepoisesti käyntiin.
Entä hinta?
– Noo, jos viitosen annat.
Mainiota. Näinä aikoina kun kaikki on niin ohjeistettua ja tarkkaa, olisi vastaus voinut olla sitäkin sössötystä, että avustaminen ei kuulu konseptiin tai ydinliiketoimintaideaan.
Tosiasia on, että kaapeleille ja akulle ei kertakäytöstä koitunut mitään vahinkoa. Johdot pakattiin takaisin pussiin ja akku hyllyyn. Hommat hoidettiin ja matka jatkui.
Lähes kiitoskaupalla tullut apu on tietysti silkkaa eksotiikkaa jo sekin nykyään.
***
Viikon verenpainepalkinnon saa Ylen lähetykseen soittanut nainen, joka otti kantaa susiasiaan.
Auranmaallahan metsästysporukka tyri ja ampui tutkijoita palvelleen pantasuden.
Radioon soittaneen rouvan mielestä tärkeintä olisi nyt kuitenkin kertoa, mitä hyötyä susista on.
Suoraan sanoen kauhea on ajatus siitä, että luonnosta ja sen lajeistakin olisi oltava ensisijaisesti ihmiselle hyötyä, jotta sillä olisi arvoa. Ajatus siitä, että monipuolinen luonto on itseisarvo, taitaa sitten olla vanhanaikainen.
Harvoin puhutaan siitäkään, mitä hyötyä lajeista on toisilleen, jos sen takia pitää säästää metsässä muutakin kuin tukiksi kelpaavaa puuta tai kauneimpia lintuja.
Tietysti susi kärsii nimityksestään petoeläimenä ja siitä, että mainetta on pidetty yllä Punahilkasta lähtien.
Vastaisen varalle toivoisikin uusia satuideoita kuten ”Antero avohoitopotilas” tai ”Raija rattijuoppo”.
Juonen voisi lainata soveltuvin osin Punahilkasta; alkuun Antero puhuisi kapakassa suut silmät täyteen muka tekemistään kauheuksista ja vähän kerrassaan maine alkaisi kasvaa.
Lopulta juttuihin alettaisiin uskoa, Antero täytettäisiin sepelillä ja heitettäisiin jokeen.
Seurattavaa riittää, on meillä sudet tai ei. Jos ne nykäistään hengiltä, nousee vainon aiheeksi joku muu eikä millään muulla taas ole hetkeen väliä.
Logiikkaa kaipaisi; joku sanoo, että susi ei kuulu kaupunkiin ja onkin oikeassa. Toinen paniikissa toivoo metsiä, joissa voisi kulkea ilman pelkoa raadelluksi tulemisesta.
Joku kolmas voisi kertoa, missä suden paikka sitten on, muuallakin kuin satu- ja historiankirjoissa.
***
Heip.
aku.poutanen@pernionseudunlehti.fi
