Jokainen aikakausi kirjoittaa oman historiansa, siitäkin huolimatta että historialliset tapahtumat eli lähteet ovat samanlaiset. Viisikymmenluvulla koulunsa käyneet muistanevat historian päättyneen ensimmäiseen maailmansotaan. Suomen sisällissodan vaikeista ajoista ei puhuttu ja talvisodasta vaiettiin, liian lähellä ajallisesti kun oli. Takana olivat tuoreessa muistissa vaaran vuodet, Herra Kuusinen ja YYA-sopimuksen solmiminen entisen vihollisen Neuvostoliiton kanssa.
Kuusikymmentäluku oli jo kokenut Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja vuosikymmenen lopulla Akselin ja Elinan tarina oli puhutellut suomalaista elokuvan ystävää. Suomen kansalliselle loppuarvioinnille ainekset talvisodan loppuanalyysiin olivat valmiit, mutta aika ei ollut valmis kansalliseen keskusteluun. Maamme nuorisoa kiinnostivat kansainväliset kysymykset rock-musiikista vietnamin sotaan ja Tsekkoslovakian miehityksestäkin oltiin monta mieltä.
Seuraava vuosikymmen oli uuden vasemmistolaisuuden aikakautta. Nuorison vallankumous oli alkanut Vanhan valtauksella. Ajalle oli tyypillistä Neuvostoliitolle myönteiset kannanotot rauhasta, ystävyydestä ja solidaarisuudesta. Perniöläiset tuskin tietävät, että tuon ajan historiankirjojen sisältö hyväksyttiin suomalais-venäläisessä komissiossa! Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että neuvostoliittolaiset sanelivat meille, mitä Suomen historiasta saa kirjoittaa ja mitä ei saa. Eri asia kokonaan oli se, mitä historian opettajat opettivat esimerkiksi Talvisodan tapahtumista.
Kahdeksankymmentäluku ja Mihail Gorbatshovin ilmoitus suomalaisille, että he ovat vapaat ilamisemaan omat liittymishalunsa Euroopan yhteisöön koettiin varmaan ulkopoliittisessa johdossa ihmeenä. Tämähän tarkoitti sitä, että Suomi itsenäisenä valtiona päätti omista asioistaan ilman YYA-sopimuksen Suomelle asettamia vaatimuksia. Tie todelliseen vapauteen ja itsenäisyyteen oli avautunut.
Miksi veteraanijärjestöjen ja lottien esiinmarssi julkisesti alkaa vuonna 1985, on varmaankin selitettävissä omaa aikaansa kuvaavissa olosuhteissa. Suomen kansalla oli mahdollisuus ensimmäisen kerran vapaasti arvioida Talvisodan merkitystä kansalliselle olemassaololle.
Euroopan muurit murtuivat samanaikaisesti vuonna 1989 ja Suomen valtakunnan suhtautuminen sodan veteraanien järjestöihin muuttui merkittävästi. Sotaveteraanien ja lottien edustajat siirtyivät kansan keskuuteen kertoen karusti olemassaolollaan sodan todellisuudesta. Viime aikojen elokuvat, mm. Rukajärven tie, ovat omalta osaltaan lisänneet suomalaisten nuorten kiinnostusta lähimenneisyyden tapahtumista. Talvisota ja jatkosota elävät uutta renessanssia koko kansan keskuudessa.
Veteraanisukupolvi, sodan käyneet naiset ja miehet, valitti pitkään että virallinen Suomi ei riittävästi arvostanut sen panosta. Sotiemme veteraanien kritiikki on aiheellista, sillä vasta tänään suhtautuminen on muuttunut merkittävästi. Meille suomalaisille on vasta vuosien saatossa valjennut, kuinka tärkeitä talvisodan torjuntavoitot olivat kansakunnan tulevaisuutta ajatellen. Seitsemänkymmentä vuotta sitten silloin nuoret miehet ja naiset osoittivat koko maailmalle, kuinka kansan yksimielisyys, päättäväisyys ja usko suomalaiseen yhteiskuntaan tuottivat tulosta murskaavaakin ylivoimaa vastaan. Tämä talvisodan henkenä tunnettu voima auttoi meitä suomalaisia kestämään jatkosodan ja sodan jälkeiset vaaran vuodet aina Neuvostoliiton kaatumiseen asti.
Tämän päivän Suomi osoittaa kunnioitustaan talvisodan nuorille, jotka tänään ovat harmaapäisiä. Jokainen aikakausi kirjoittaa historiansa omista lähtökohdistaan. Tärkeintä varmaan on se, että hyökkääjät ovat edelleen Venäjällä ja me olemme täällä itsenäisessä Suomessa. Tästä kunnia kuuluu veteraaneillemme.
Antti Allén
