Kesuri on joutunut tänäkin kesänä tulemaan tutuksi maaseudulla oleskelun ikävään lieveilmiöön.
Muut vuodenajat vietän, kuten olen joskus saattanut tälläkin palstalla mainita, suuressa kaupungissa, eli Suomen Turuus. Siellä suhaan sujuvasti paikasta toiseen milloin jalan, milloin polkupyörällä, milloin julkisen liikenteen kulkuneuvolla.
Mutta päästäkseni työpisteelleni Perniön kunnantalolle, joudun liittymään punaviherkuplassa asuvien kaupunkilaisten kauhuun: yksityisautoiluun.
Kokemukseni ratissa eivät ole olleet aina niin mieluisia. Olen löytänyt käytössäni olevasta yhdeksänkymmentäluvun ooppelista monta epämukavaa piirrettä. Voisi suorastaan sanoa, että meillä on viha-rakkaussuhde.
Ensimmäinen epäloogisuus koitti kerran töihin lähtöä tehdessäni. Istuin kyytiin ja käänsin avainta, mutta mitään ei tapahtunut. Yritin toisen kerran. Kolmannen. Neljännen.
Viidennen kerran jälkeen hyväksyin kohtaloni ja aloin etsiä syyllistä menopelini äkilliseen kulkukyvyttömyyteen. Se löytyikin varsin pian, ratin vasemmalta puolelta.
Valokatkaisija oli tukevasti ON-asennossa.
Olen törmännyt useisiin autoihin, jotka ovat olleet tätä kumppaniani paljon ystävällisempiä. He ovat ilmoittaneet, mikäli yritän poistua autosta valot päällä, tai menevät jopa niin pitkälle, että sammuttavat ne puolestani samalla, kun käännän moottorista virran pois.
Mutta ei, ei minun Corsani. Se sinnikkäästi antaa valojen porottaa akun viimeisen tippaan saakka.
Olen myös kuullut, että kesähelteillä on hyvin mukavaa, jos autossa on ilmastointi. Minähän en moisesta mitään tietäisi. Ajoneuvostani löytyy kyllä vipu, jolla saan sinistä tahi punaista ilmaa. Yhteistä molemman värisille ilmoille on se, että ne ovat väärää lämpötilaa toivottuun tilanteeseen.
Mutta ei sille minkään voi, pakko se on kruisailla. Google Maps kertoo, että työmatkani taittuisi pyörällä neljässä tunnissa ja vartissa, kävellen kuluu mukavasti viitisentoista tuntia.
Kahta en siis vaihda. Toinen on rakas vihattuni Corsa, toinen on vitoselta pakille.
iidaliisa.pardalin@pernionseudunlehti.fi
