Tänään torstaina vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Arjessa päivä näkynee monessa taloudessa niin, että kukkavihko ja muutkin lahjat vaihtavat omistajaa kuin kiitoksena.
Ele varmasti lämmittää, mutta on hyvä muistaa, että päivän juuret ovat isommassa asiassa; tasa-arvossa ja naisten oikeuksissa. YK vahvisti päivän vieton vuonna 1975, ja se sai nimen ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”.
Asiaa sivuttiin myös tiistaina, jolloin tuli kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun ensimmäiset naispapit Suomessa vihittiin virkaansa. Suomi on monessa mielessä tasa-arvon maa, mutta tässä asiassa jälkijunassa – esimerkiksi Tanskassa ensimmäiset naispapit aloittivat 70 vuotta sitten.
30 vuotta on niin pitkä aika, että ensimmäisten joukossa pappisvirkaan vihityt ja sitä siitä lähtien tehneet naiset ovat jo kokeneita ammattilaisia, joilla eläkepäivät ovat lähempänä kuin uran alku.
Se on myös niin pitkä aika, että seurakunnissa arjen tasolla tuskin ketään seurakuntalaista hämmästyttää, että papin tehtävää tai kirkkoherran virkaa voi hoitaa nainen. Monesti on niin, että perheen tai suvun kirkollisia tapahtumia halutaan hoitamaan tietty pappi, ja tällöin on samantekevää, onko kyseessä mies vai nainen, ihan muut seikat ratkaisevat. Papin työtä tehdään myös omalla persoonalla ja jokaisella on omat vahvuutensa.
30 vuotta on toisaalta niin lyhyt aika, että edelleen naispappeus herättää myös vastustusta. On seurakuntia, joissa naispappeuden vastustajat ovat kieltäytyneet työtehtävistä naispappien kanssa. Kyse on tavasta tulkita Raamattua, mutta tätä päivää olisi, että sukupuoleen perustuva karsastaminen jäisi pois myös kirkon piirissä; tuskin kirkossa on varaa paikallisiinkaan kähinöihin siitä, onko joku sukupuolensa takia sopimaton tiettyyn tehtävään. Seurakuntalaisten palvelemisesta on kyse.
