Ilmassa on muutakin kuin puhetta poikkeustilasta, nimittäin varmasti kevään ja lähinnä pääsiäisen odotusta ja tänään vietetään lisäksi liputuspäivää, jonka aihe on tämänkin lehden lukijalle pakosta edessä: huhtikuun yhdeksäs on Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä.
Nämä päivät on syytä niputtaa: Agricolaa pidetään suomen kirjakielen isänä. Sittemmin tämän kielen taitavia käyttäjiä on riittänyt, mitä todistaa jo edelleen ilmestyvien uutuuskirjojen jokasyksyinen tulva.
Loputon kysymys on se, miten voi kieli ja miltä se näyttää. Paljon huolestuneita puheenvuoroja on kuultu silkasta kielen tekniikan hallinnasta kuten yhdyssanojen osaamisesta ja toisaalta lukutaidosta sen laveammassa merkityksessä.
Selvää on, että kieli kehittyy esimerkiksi niin, että uusia sanoja tulee käyttöön jatkuvasti. Tässäkään ei ole mitään uutta; moni vuosikymmeniä käytössä ollut ja aivan arkinen sana on jonkun rajan yli Suomeen tullut. Kulttuurinen muutos ja tekninen kehitys pitävät huolta siitä, että vanhoja sanoja painuu unholaan ja uusia on kehitettävä tilalle.
Yhdessä yössä ei Agricolan perintö vanhene; hänen kehittämistään sanoista on käytössä yhä yli puolet ja joukossa on sellaisia sanoja kuin paikkakunta, muistomerkki ja hallitus.
Agricola oli siinä mielessä kuin nykyaikainen nuori, että hän kävi opiskelemassa Saksassa, aikana jolloin jo paikkakunnalta toiselle matkustaminen oli omanlaisensa suoritus.
Pääsiäinen kirkkovuoden keskeisenä juhlana sopii hyvin tähän saumaan: Agricolan työnäyte oli nimenomaan Uuden testamentin kääntäminen suomeksi. Yhtä lailla pääsiäinen on monelle muun lukemisen aikaa. Romaanin tai dekkarin tai lehden sivua kääntäessä sopii muistaa 1500-luvulla vaikuttanutta uskonpuhdistajaa.
