Eilisestä lähtien on kylillä ja kaupungeissa jälleen arkista vilinää, kun eri-ikäiset koululaiset ovat liikenteessä aamuin ja iltapäivisin.
Jokasyksyiset tiedotteet ja uutiset muistuttavat siitä, että liikenteessä on tuhansia pieniä kulkijoita, osa ensimmäisiä kertoja omin päin koskaan.
Muistutuksia ja tehovalvontaa ei tehdä turhaan; joka syksy sattunee vähintään läheltäpiti-tilanteita, mutta joskus vakaviinkin seurauksiin johtavia onnettomuuksia.
Liikenne on tietyssä mielessä kylmä laji; sitä varten on laadittu pitkä rivi lakeja, sääntöjä ja säädöksiä ja paperilla kaiken tulisi toimia hienosti, jos kaikki toimisivat täsmälleen annettujen sääntöjen mukaan.
Arjessa on tietysti toisin; ihminen on erehtyväinen, joskus piittaamaton ja laiska ja päälle tulevat vielä olosuhteiden asettamat reunaehdot. Arjessa liikenne on myös yhteispeliä ja erityisen tärkeäksi tämä nousee nyt, kun mukana on monta ensikertalaista.
Lapsi vasta opettelee sääntöjä itselleen tärkeimmistä alkaen kuten siitä, kuka saa mennä suojatiellä ensiksi ja milloin. Riskit kasvavat, jos asiat eivät ole selviä aikuisille autoilijoillekaan – eivätkä ne havaintojen mukaan aina ole.
Jospa lasten opastamisen ohella pitäisi joka elokuu pistää autoilijat pienelle kertauskurssille ja sen jälkeen vielä toivoa, että autoilijoiden ja muiden konevoimalla liikkujien oma kiire unohtuisi, puhelin pysyisi taskussa ajettaessa ja muistettaisiin vanha, hyvä periaate, jonka mukaan turvallisinta on mennä hitaimpien ja pienimpien ehdoilla.
Liikenneympäristön tuttuus on vihoviimeinen peruste suhtautua liikenteeseen huolimattomasti; pahimmillaan onnettomuus vaanii ihan kotiportilla, jos keskittyminen herpaantuu.
