Viime viikolla kuohutti tilastotieto, jonka mukaan Suomessa arvioidaan olevan jopa yli 800 000 ihmistä, jotka käyttävät Kelan korvaamia mielialalääkkeitä.
Vaikka tilastosta vähennettäisiin alle 20-vuotiaat ja yli 65-vuotiaat, tähteelle jää noin 500 000 henkeä.
Tämä tarkoittaa sitä, että puoli miljoonaa työikäistä popsii säännöllisesti mielialalääkkeitä. Ilman, että työssäkäyvien osuutta tästä erotellaan, heitäkin on joukossa varmasti.
Mistä hyytävissä luvuissa sitten on kyse. Mielenterveyshäiriöiden lisääntyminen selittää jotain, mutta ei kaikkea. Hyvin huonoilla jäljillä ollaan, jos lääkkeitä haetaan jokapäiväisestä arjesta selviämiseen. Hohdokasta ja helppoa arki ei ole, mutta sen pulmista pitäisi edes jonkin matkaa selvitä ilman kemiallista apua.
Entä onko kyseessä vaatimuksien kiristyminen kipurajalle esimerkiksi työelämässä? Tästä on ainakin kannettu huolta pitkään. Jatkuvasti lisääntyvä työn määrä, kiire ja uhkat esimerkiksi lomautuksista voivat olla se tekijä, joka ajaa hakemaan lääkeapua jaksamiseen.
Tilasto liittyy kovin läheisesti yhteen sen kanssa, mistä Salon valtuusto väänsi maanantaina.
Ennaltaehkäisyyn kaivattiin voimavaroja, etenkin nuorten osalle. Pitäisi voida tunnistaa ja ratkoa ongelmat jo niiden ollessa vasta kehkeytymässä. Tältä pohjalta päätös olla osoittamatta määrärahaa nuorten psykososiaalisten palveluiden kehittämiseen oli lähes edesvastuuton. Riskinä on, että kun kuuntelevia, auttavia ihmisiä ei ole varhaisessa vaiheessa tarpeeksi, ei tällaista apua osata kysyä myöhemminkään vaan matka käy automaattisesti lääkärin kautta apteekkiin.
Tilastojen voi pelätä tätä kautta vain rumenevan.
