Auto- ja kuljetusalan lakon vaikutuksia ehdittiin maalailla puoli viikkoa, ennen kuin tieto lakon päättymisestä tuli.
Suoranaisten matkustuvaikeuksien lisäksi kerrannaisvaikutukset olisivat lakon jatkuessa olleet melkoiset; jollain aikavälillä loppuvat kaupasta tietyt tuotteet, seuraavaksi huoltoasemilta polttoaineet ja tehtailta raaka-aineet.
Arviot kertovat siitä, miten isoa osaa arkipäivän sujumisesta kuljetukset jossain muodossa näyttelevät.
Ympäristöarvojen ja kestävän kehityksen näkökulmasta asiassa tietysti on huolensa; jotain jää väistämättä tekemättä, jos kuljetukset eivät toimi. Edes kaupunkitason omavaraisuus on ajatuksena varsin kaukainen.
Sovitteluyritysten etenemistä seuratessa voi miettiä sitä, miksi näin on. Käytännön tasolla kyse on esimerkiksi siitä, mistä julkisyhteisöt tekevät hankintansa; tuleeko kouluruoka niin kaukaa, että välissä on AKT:lainen kuorma-autoliike tai parikin, vai olisiko muita keinoja. Käytännössä kyse on Suomen taantumisesta takaisin jonnekin 70-luvulle; ei tomaatteja kaupassa talvella, ei pikkuteitä kiertäviä koulubusseja. Vaikea on sanoa, mitä todella välttämätöntä olisi ihan äkkiä jäänyt uupumaan; vesimelonin puuttuminen kaupasta ei vielä ole hätätilanne.
Jotain ironistakin tilanteessa voi nähdä. Bussit saivat junaliikenteen takkuillessa kovasti kehuja ja käyttö lisääntyi. Kun junat on nyt saatu pyryjen jäljiltä suunnilleen aikatauluihinsa, ovat bussit pois pelistä.
Todellista kekseliäisyyttä tarvittaisiin monessa perheessä, jos samaan kauppaan lakon kanssa olisi halvaantunut taas raideliikennekin.
Pula jostakin voi silti edelleen yllättää, tämän kirjoituksen tullessa lukijoille väännetään satamalakosta.
