Parin viikon päästä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun autolautta Estonia upposi Utön edustalla. Suomen rauhanajan pahimmassa merionnettomuudessa menehtyi 852 ihmistä.
Onnettomuus ei ollut edes maantieteellisesti kaukainen; Perniöstä Utön vesille ei linnuntietä ole kuin satakunta kilometriä.
Tasavuosien täyttyminen näkyy muun muassa siinä, että useat tiedotusvälineet ovat koostaneet tai koostamassa aiheesta tietopakettia.
Muisteloille on sijansa monestakin syystä; omaisensa tai ystävänsä turmansa menettäneet muistelevat tapahtumaa omasta näkökulmastaan, merenkulun ammattilaiset ehkä vähän toisesta. Kauhukuvilla ja yksityiskohdilla mässäily ei ole hyvän maun mukaista eikä sellaiseen ole aihetta tälläkään kerralla; onnettomuus oli järkyttävä, mutta nyt merenpohjassa lepäävä alus on hauta ja ansaitsee saman arvonannon kuin kirkkomaan haudat.
Muisteloille on sijansa myös tulevaisuutta ajatellen. Estonian jälkeen autolauttojen turvallisuuteen kiinnitettiin entistä enemmän huomiota ja esimerkiksi alusten keulojen rakenteita muutettiin. Uudemmat lautat on jo suunniteltu varsin toisin kuin Estonia.
Autolautoilla matkustaa valtavat määrät ihmisiä pitkin Itämerta. Onnettomuuksia sattuu verraten harvoin, useimmat tapahtuneet henkilövahingot lienevät portaikoissa kompastumisia tai muita onnettomuuksia, jotka eivät suoraan liity siihen, että ollaan merellä. Harva miettiikään varsin rutiininomaista siirtymää Ruotsin ja Suomen välillä varsinaisesti matkustamisena.
Ammattilaisille ei tarvittane muistopäivää tähdentämään sitä, että turvallisuuden eteen on tehtävä päivittäin töitä ja että Itämerenkin liikenne on meriliikennettä, jossa on riskinsäkin, joko henkilö- tai ympäristovahingon mahdollisuudet.
Harrastuksekseen vesillä liikkuville päivä sitä vastoin voi olla tervetullut muistutus aiheesta – etenkin kun syysmyrskyt ja pimeät tulevat varmasti tänäkin vuonna.
