Perniön VPK:lla on ollut ruuhkaiset liki kaksi viikkoa. Pitkäänkin toiminnassa mukana olleet eivät muista moista sumaa. Tasan jaettuna tehty tuntimäärä tekee viitisentoista tuntia joka päivä lähimmäisten hyväksi harrastuspohjalta. Palokunta-aate on voimissaan, onneksi.
Palokunnan päällikkö otti tilanteen rauhoituttua puheeksi hätänumeron, tuon 112:n, mikä pitäisi jokaisen muistista löytyä kaivelematta.
Hätänumeroon soittamista kainostellaan ja soitetaan mieluummin tutulle palokuntalaiselle. Palokunta tietyissä rajoissa neuvoo ja opastaa mutta jos on epäilyskin jotain vaarasta tai vaaran mahdollisuudesta, on hätänumero ainoa oikea.
Eikä turha soitto ole pilasoitto, jos on epäillyt vaaran mahdollisuuden olevan olemassa.
Puhelimia on lapsilla ala-asteen ensimmäiseltä luokalta lähtien ja vähän ennenkin. Se on hyvä väline vanhempien turvata mahdollisesti yksinäiset iltapäivät ja toisinpäin. Lapsille pitää opettaa hätänumero, oma osoite ja mahdollisimman paljon paikkatietoa koulutien varrelta. Ja se, että pitää kuunnella mitä hätäkeskuspäivystäjä kysyy.
Uudenlaista välinpitämättömyyttä ovat hätäkeskuspuhelut, jotka soitetaan liikkuvasta autosta kun nähdään vaikka savua jossain. Nykyisin yleinen navigaattori kertoo summittaisen paikan, mutta olisiko mahdotonta hätäpuhelun jälkeen poiketa reitiltä katsomaan onko hätä tosi.
Palokuntalaiset tulevat kuitenkin jonkun matkan päästä.
